Joskus luin Cosmopolitanista uudelle vuodelle horoskoopin, jossa Kauriille luvattiin menestyksekästä vuotta, Amorin siipien havinaa, taloudellista nousua ja ties mitä. Seksikin taisi kyseisen "ennusteen" mukaan olla loistavaa, uutta ja jännittävää, erityistä, mutta vitut. Samaa rataa meni koko vuosi, paitsi sairastuin masennukseen ja parisuhde takkusi, seksi ei kiinnostanut, rahat meni lääkkeisiin ym...

Masennuksesta parannuin vuoden kuluessa, sain tilalle sydämen tykytyksiä joitain kuukausia myöhemmin. Lääkkeet lopetin itse (tiedän, oon hölmö), mutta ei tällä palkalla osteta 80e lääkkeitä joka kuukausi, Kelan korvaus in my ass, ei apua. Niin ja sairasloman ajalta ei saanu palkkaa. Huhhuh, oli se melkosta aikaa.

Nyt ennen joulua olin kehityskeskustelussa ja "pomo" kysyi kuinka nykyään jakselen.

"Oot ollu aika kalpea joinain päivinä... Ja aika tummat silmänaluset sulla.. Nukutko sä ihan kunnolla?"

"Joo nukun, tai no nukun sillon joskus, tai kyllä mä niinku nukahdan, mutta voin sitte herätä enkä saa enää sit nukuttua, tai sitte nukun koko päivän..."

"Eli joitain univaikeuksia on..?"

"No emmä usko, tai onhan niitä.."

"Miltä susta muuten tuntuu, jaksatko sä täälä töissä? Miten sulla kotona menee?"

"Ai miten niin kuinka mä jaksan.. Kyllähän mä jaksan, se on jaksettava että saa palkkaa ja laskut maksettua.."

"Mutta sä oot jollain tapaa niin uupuneen näkönen..? Ahdistukko sä näistä kysymyksistä..?"

"Kohta kyllä ahdistaa ku mä oon tippunu kärryiltä että mistä on kyse.."

"Jos varaisin sulle ajan työterveyshoitajalle, niin menisitkö?"

Ja näin mä päädyin sitte torstaina työterveyshoitajalle joka esitti samoja kysymyksiä ja sitten todella alkoi ahdistamaan. Kurkkua kuivas mutta silti tuntui että sylkeä kerääntyy suuhun ennätysmäärä ja sain nieleskellä jatkuvasti, kädet tärisi, oli kylmä mutta tuntui että hikoilee mielettömästi, sydän hakkas ja tuntui että joku puristaa rintakehää etten saa happea kunnolla.. Hetken kerkesin jo miettiä pyörrynkö siihen tavalliselle jakkaralle, työterkkarin katsoessa suurilla sinisillä silmillään letit olkapäillä keikkuen ja hokevansa "joo kyllä varmasti, joo aivan niin."

Ensi viikon keskiviikkona klo.15:30 on sitten aika työterveyslääkärille, joka miettii tarvittenko jonkilaista lääkitystä jälleen, uneen, mielialaan tai ahdistukseen. Mahdollisesti maksusitoumuksella sitten keskusteluapua.. Itteä pelottaa lähinnä se etten vajoaisi yhtä alas kuin keväällä -08, kaikki alkoi epäselvästä keskenmenosta, sitten tuli unettomuus ja siihen lääkitys, sitten masennus ja mielialalääkkeet, sitten sairasloma, sitten keskusteluapaua kerran viikossa, sitten sairaslomaa, sitten vaihdettiin lääkkeet toisiin, sitten en enää välittönyt mistään. Asenne "ei kiinnosta, ihan sama mulle" oli jokapäiväistä. En piitannut vaikka joku soitti, en avannut ovea kellekään, en edes vaivautunut ovelle katsomaan kuka ovisilmän toisella puyolella pällistelee. Makasin sängyssä ja odotin että elämä loppuu. Joinain päivinä jaksoin olla ahkera - ajoin itse autolla merenrantaan, niin lähelle että auto juuri ja juuri pysyi vielä mantereen puolella eikä tippunut veteen. Istuin autossa, sammutin moottorin, itkin ja katoin kun pisarat osui tyyneen merenpintaan.. Sitten itkin lisää, mutta en sen takia että olisin tuntenut jotain, ei. En enää tiedä miksi edes itkin. Se kuului päivittäisiin toimiin. Istua, ja itkeä. Yksin.

Toivottavasti tämä vuosi menee paremmin, nyt kaatuu vasta yksi seinä päälle.